Edelleenkin muistan miten suuren impaktin legendaarinen NHL-94 teki minuun (pelisysteemi oli SNES - totta kai, eikä mikään SEGA Mega Trivial). Ja miten se pisti kaverisuhteet koetukselle, jos hävisin jollekin kanssapelaajalle turnauksissa (those cheeky bastards!).
Katso vaikka, enää ei näin hyviä lätkäpelejä tehdä!
Yksi todellinen innostuksen kohde oli se, että milloin pelin uusi ja entistä paranellumpi jatko-osa tulisi markkinoille. Arvailimme että mitä uudistuksia siihen oltaisi voitu tehdä, ja spekuloimme milloin mitäkin huhua.
Kuitenkin yksi seikka mikä lopulta melkein aina paljastui oli, että vaikka ainakin jotain pinnallisia ja ensialkuun riemastuttavia uutuuksia oli tullut jo uuteen versioon, NHL-95 se olkoot tässä tapauksessa, niin silti tuntui kuin siinä olisi pysynyt puutteiden määrä vakiona. Tai sanotaanko, että jos tässä oli mahdollista tehdä pelaajakauppoja, tai että sen grafiikat olivat muuttuneet, niin siinä saattoi olla bugi, jonka vuoksi kuka tahansa pystyi tekemään maalin limuttamalla kiekon kohtisuoraan maalivahdin längistä (tämä “takuumaali”-kikka, hieman eri muodossa oli mukana jo versiossa '94).
Mikä tästä oli seurauksena, oli että innokaat teinipojat saivat taas odotella ensivuoden versiota joka tulisi olemaan Se Täydellinen Jääkiekkopeli. No, sinä varmasti arvaatkin että mihin minä olen menossa tällä. Sanon vaikkapa viiden tähden vihjeenä ettei mikään NHL-pelisarjan peli ole saanut aikaan sitä samanlaista ekstaattista innostusta kuin versio 94 – vaikka hyviä ja kehittyneitä onkin mahtunut mukaan.
Nyt, kuinka ihmeessä tämä nostalginen muistelo voi kuulua erääseen Suomen johtavimpaan, merkittävimpään ja aktiivisimpaan poliittiseen blogiin jossa on käsitelty huomattavasti arkisempia ja vakavampia asioita noin yleensä?
Kysymys on oikeutettu, mutta vastaan siihen että jatka lukemista – sillä tuo muistelo oli pohjustus.
Pohjustus sikäli, että aloin miettimään jo tuohon aikaan ettei eikö näin lapsellisia bugeja muka saatu korjattua kerralla – nyt puhun pelien suunnittelijoista ja ihmisistä jotka testaavat niitä ammatikseen, jos kerran minäkin, (silloin) tuleva NHL-maalivahti löysin mentaali- ja pelistrategiatreenaukseni yhteydessä niitä videopeleistä?!
Aasinsilta: Tuolloin oli eräs toinenkin juttu, se oli se kuuluisa PC vs. Pelikonsolit (kukaan ei silloin vielä ottanut järin vakavissaan Macia, koska hipsterit eivät olleet vielä syntyneet - zing!) kiista, ja huomasin että PC:stä puhuttaessa (tämä on muuten kirjoitettu PC:llä, jossa on sekaisin uutta ja vanhaa osaa, minulla on myös konsoleita, joskaan ei kaikkein uusimpia) oli sama kuin olisi puhunut vaikkapa NHL-pelisarjasta. Tämän päivän PC oli jo huomenna eilisen PC. Ratkaisu: Osta uusi.
Aloin silloin esittämään teorioitani siitä että tuossa ei olisi kyse sattumasta, vaan että tietotaito olisi sillä tasolla että saataisi aikaan tuotteita jotka olisivat kestäviä ja “kokonaisia”.
Nyt näyttää siltä että juuri niinhän tässä on käynytkin.
Jo Marxin Pääoman ensimmäisessä osassa on kiintoisa tarina, joka perustuu tositapahtumiin.
Herra Peel oli kapitalisti joka lähti Länsi-Australian Swan Riveriin.
Mukana miehellä oli 50 000 puntaa käteistä ja 3000 työläistä, naista ja lasta.
Yhden hän unohti.
Tarve pitää työläiset erillään tuotantovälineistä.
Niinpä työläiset jättivät herra porvarin oman onnensa nojaan, jopa ilman palvelijaa joka olisi pedannut hänen vuoteensa.
“Poloinen herra Peel!” Irvisteli Marx tuuhean partansa takaa (ET-KÖ SI-NÄ-KIN?)
Marxin mukaan Peel piti kaikesta muusta huolta paitsi englantilaisten tuotantosuhteiden tuomisesta mukanaan Swan Riveriin.
Tämän herra Peelin Marx taas löysi Edward Gibbon Wakefieldin teoksesta. Wakefield mainitsi sen esimerkkinä säännöstelemättömästä siirtomaapolitiikasta. Hän parkui kun pääoma oli levittynyt työläisten kesken, eikä kenelläkään ollut sitä enempää kuin mitä saattoi omin käsin käyttää (pääoman levittyminen on Täydellisen Järjestelmän yhteiskuntateoriassa hyvä asia, verrattuna sen keskittymisestä joko kapitalistille tai valtiolle).
Todellakin, kävi niin että aina kun työläiset saivat tilaisuuden, he ryhtyivät riippumattomiksi talonpojiksi ja pahimmassa tapauksessa “muuttuivat entisen työnantajansa kilpailijoiksi palkkatyömarkkinoilla”.
Ja tähän Wakefield ehdotti ratkaisuksi “järjestelmällistä siirtomaa-asutusta”.
Mitä tämä käytännössä oli sitä, että se takaa tottelevaisten ja työnantajastaan riippuvaisten, asemaltaan ja tarkoitukseltaan orjiin verrannollisten työläisten vakaan tarjonnan.
Ongelma ratkeaisi itse asiassa melko helposti: jos hallitus määräisi koskemattomalle maalle keinotekoisen korkean hinnan, johon tavallisen palkkatyöläisen tilipussi ei riitä, tämän olisi pakko työskennellä “poloiselle herra Peelille” ja muille suurporvareille, maanomistajille – kapitalisteille.
“Kapitalistinen tuotanto- ja kasautumistapa, sekä siis myös kapitalistinen yksityisomistus, edellyttävät omaan työhön perustuvan yksityisomistuksen tuhoutumista, toisin sanoen työläisen pakkoluovuttamista.”- Marx
Nyt, näetkö mihin tämä on menossa, ja miten isossa mittakaavassa tämä toimii?
5 pisteen vihje: Energiansäästölamput vs. hehkulamput vrt. E10 vs. 95E.
Aiheesta on nyt tehty dokumentti, ja se on tässä.
Ykkösdokumentti: Hehkulamppuhuijaus
Tavarat voisivat kestää moninkertaisesti sen ajan, mitä ne nyt kestävät. 1920-luvulla syntyi kartelli, joka päätti, kuinka pitkään lamppu saa toimia. Näin lisättiin kysyntää, ja käytäntö levisi muihin tuotteisiin. Tuotteiden elinikää on lyhennetty tieten tahtoen kuluttajien kysynnän varmistamiseksi. Muuan vaikutusvaltainen mainontaa tutkiva lehti totesi 1920-luvulla, että kestokulutushyödyke on bisneksenteon murheenkryyni.
Nykyaikainen kulutusyhteiskunta nojaa siihen, että tuotannon, kulutuksen ja roskiin heittämisen kehä ei koskaan katkea. Ympäristönsuojelijat pitävät tätä mahdottomana pitkällä tähtäimellä, mutta mitä vaihtoehtoja kuluttajilla on? Ykkösdokumentti tutkii kuluttamista Ranskassa, Saksassa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa ja vetää johtopäätöksiä siitä, millaiset käytännöt ovat muotoutuneet nykytalouden perustaksi. Samalla nähdään hälyttävää kuvaa Afrikasta poisheitetyn elektroniikan hautausmaalt
Pyramids of Waste (2010) from devoidion on Vimeo.
Mitä tulee tuohon 5 pisteen vihjeeseen, on siis selvää että niukkuusmentaliteettia hyödynnetään kapitalismissa myös siis muillakin tavoin, kuin vain herra Peelin tapauksen keinoin.
Jo eräs Shell-öljy-yhtiön pomo sanoi, että öljystä saadaan vasta silloin tuottava bisnes, kun siitä tulee tarpeeksi niukka vara. Siispä, öljy on ollut loppumassa viimeisen 40 vuotta, "40 vuoden päästä".
Se onkin hyvä järjestely, tällöin Vihreät ruoppaisivat normaalin kansalaisen verovaroja valtion taskuihin heidän idealisminsa mukaisin haittaverotuksin (pääoma keskittyy valtiolle), siinä missä se sopii rikkaille kuten Kokoomukselle, sillä rikkailla kuitenkin on varaa maksaa enemmän veroja ja usein kuitenkin juuri he ovat se jotka maksavat suhteessa liian vähän. Ja bensiini kuten E10 syntyy tälläisen järjestelyn tuloksena. Tietenkään tämä ei ole näiden Suomen puolueiden vika, ei ainakaan yksin koska tämä kyseinen litku on levinnyt maailmalla. Vika on järjestelmässä johon mekin otamme osaa, ja niiden ylläpitäjissä jotka kaiken kukkuraksi saavat sen avulla omaa agendaansa ajettua (esim. yksityiset öljy-yhtiöt hyötyvät tietysti bensasta, ja me tiedämme että maamme korruptoituneet porvarilliset politiikot ajavat ennen kaikkea näiden tahojen asiaa, rangaistuksena kansalle joka joskus erehtyi heihin luottamaan - ja niinpä pääoma keskittyy siinä aina heille, etenkin kun käytäntönä on että "Barrelin hinta nousee, niin bensankin hinta nousee, mutta kun barrelin hinta laskee, bensa hinta siltikin nousee" - eikä E10 tee tässä asiassa poikkeusta). Eihän nyt esim. Vihreät ituhipit välitä siitä jos yksityisautoilu maksaa, mutta itsekin olen kokenut sen että kun asuu kaukana niin oma auto on välttämätön liikkumisen ja työssäkäynnin edellytyksenä. Eikä tämä sen puoleen haittaa kyllä rikkaitakaan, sillä he tuotantovälineet omistavana ja työnantaja tahona ovat heitä joiden luokse työläisen pitää pyrkiä - bensalla joka hajottaa pahimmassa tapauksessa moottorin, ja jota kuluukin vielä tavallista enemmän.
