Tyttäreni Ursula tappoi itsensä eilen. Hänen viimeinen toiveensa oli, että hänen tarinaansa kerrotaan hänen kuoltuaankin. Tulen joskus tulevaisuudessa koostamaan yhtenäisen tekstin mutta pääosa on jo täällä: https://t.co/I6lcJpIY0i
— Kimmo Tanhuanpää (@ktanhuan) April 28, 2023
18 vuotias tyttö tappoi itsensä jokin aika sitten ja toivoi että hänen sanomansa julkistetaan. No, Fundamentti osaltaan haluaa tehdä sen osanottona ja välittää Ursulan terveiset heille, joille ne kuuluvat:
Niin Ursula, kuten Jasmin Veitola, molemmat vajosivat kuolemaakin mustempaan uneen. Eivätkä he ole ainoita. Tämä teksti siitä syystä ei ole vain muistoa kunnioittava, vaan myös yleisluontoinen, eli jokaiselle sopiva sekä ennaltaehkäisevä. (Niinpä kirjoituksessa tehtävät havainnot eivät ole vainajaa syyllistäviä, mutta sitäkin jälkiviisaampia.)
Ja se nyt vielä mainittakoon, että tämä ilmiö koskee myös miehiä ja poikia. Yleisesti ottaen enemmänkin vielä kuin naisenpuolia. Mutta miespuoliset eivät saa tästä asiasta valittaa, sillä jos he sen tekevät, se on sosiaalinen itsemurha ja merkki heikkoudesta. Ketä kiinnostaa? Ei ketään. Mutta kun nuori nainen tekee itsemurhan, niin media ulvoo, kriisiapu, somekampanjat ja vielä mitä.
Tarinan opetus: Naisen itsemurha on valtava yhteiskunnallinen ongelma. Miehen itsemurha on hänen oma syynsä, eikä se ilmiönäkään kiinnosta niin kauan, kun se kohdistuu pääasiassa miehiin.
Eli, muistetaan molemmat sukupuolet. Se on tämän alun "disclaimerin" idea ja koska vain naisista tehdään uutisia, on se myös eräs syy miksi tätä ilmiötä käsitellään saatavilla olevien esimerkkien ja materiaalien kautta. Vaikka totta kai allekirjoittanut kokee sympatiaa näitä kahta nuorta naista kohtaan, jotka halusivat auttaa muita ja itseään. Niinpä tapa kunnioittaa vainajan tahtoa ja muistoa, onkin nyt edistää tietoutta ja tuoda esiin myöskin ennaltaehkäiseviä ratkaisuja kenties samassa tilanteessa oleville.
Diagnoosi
Tytöllä näytti olleen kaiken muun ohella myös diagnosoimaton OCD. Se on harvinainen, mutta iso ongelma joka myös tuottaa suhteellisen isoja itsemurhalukuja. Se on tilana eräänlainen maanpäällinen helvetti, eikä mikään söpö järkkäilemisen tarve, tiedäthän nämä: "siis mullon niin OCD, kun näin kerrankin punaisen karkin vihreiden joukossa, ja se niin hämäsi mua" -puheet. Se on tila jossa triggerit laukaisevat teeman mukaisen pakkomielteen, joka oireilee voimakkaana ahdistuksena, joka puolestaan saa aikaan pakonomaisia rituaaleja, jotka lievenevät siten lyhyellä tähtäimellä, mutta aiheuttavat ongelman pahenemisen pidemmällä tähtäimellä.
Ursulalla oli selvästi myöskin vaativan persoonallisuushäiriön piirteitä. Se on yksi niistä vioista, joka naamioituu hyveeksi, perfektionismiksi ja tunnollisuudeksi. Vaativilla ihmisillä on tapana kutsua itseään juuri noilla kuvauksilla ja pahaa aavistamaton ympäristö vielä kannustaa heitä siihen - voi jos he vain tietäisivät! Vaikka onhan tämän vaivan glorifiointi ymmärrettävääkin, sillä huolellinen ja tarkka jälki on toivottavaa. Mutta ongelmana on se, että se kehu tulee suorituskeskeisestä ympäristöstä ja on kuten OCD:n rituaalit - hetkellinen lohtu, sillä molemmissa tapauksissa uhri ehättää murehtimaan jälleen uudesta pakkomielteestään.
Todellakin, perfektionismi ja tunnollisuus ovat patologisessa mielessä OCD ja vaativuus. Vaativuus taas on asiallinen nimi hankalalle - tällainen ihminen voi olla hankala ympäristölleen, ja/tai aina itselleen.
Tässä on totta kai muistettava niin konteksti kuin suhteellisuudentajukin - sairaalla ihmisellä, jolla nämä ominaisuudet ovat patologisia, on ne myöskin eri asia. Jos siis samainen henkilö vain parantuisi, näistä tuskin olisi niin haittaa, mutta jos ne sekoittuvat sairauteen, se pahentaa sitä kaikkea huomattavasti. Pitää ottaa edes lomaa sairastamisen ajaksi niistä, ja sitten asettaa se kaikki terveelle pohjalle. Toisaalta terveenä nämä luultavasti myöskin helpottaisivat ja asettuisivat oikeisiin uomiinsa, sillä nämä ovat osaltaan eräänlaista reagointia sairauteen. Ahdistus ja sisäinen hermopaine saa aikaan tuskaisen olon, jolloin sitä pyritään hallitsemaan tällaisilla keinoilla.
Kohti parantumista
Vaativuutta tulisi patologiseksi sen mennessä ajatella addiktiona ja sellaisena hoidettava. Nimitys työnarkomania on tarkka kuvaus.
On muistettava, että elämä tapahtuu tunne-elämän kautta. Jos se on latistunut, koko elämäkin kokemukseltaan on latistunut. Joten, vaikka intellektuellit pyrkimykset ovatkin stimuloivia ja kunnianhimoisia, on niiden toimivuus tunne-elämän korvikkeina rajallinen (analyyttis-looginen mieli on aivokuoressa, kun taas reaktiivinen mieli toisissa osissa aivoja). Asiaa ei paranna se, että jotkut lääkkeet aiheuttavat turtumusta tunnetasolla myös, mikä taas aiheuttaa sen, ettei ole kiinnostuksen kohteita, mielihyvääkään, vaikka ehkä poistavatkin siinä samalla henkistä kipua. Jos poistavat. Niinpä tulisi laajentaa horisonttejaan, heti kun se on mahdollista. Suorittaa vain kun on sen aika, rentoutua muuten. Antaa itsensä parantua. (Masennukseen kuuluu anhedonia, mutta se assosioituu dopamiiniin ja sen puutteeseen, joten siksi kannattaa kalastella mahdollisia kiinnostavia aktiviteetteja.)
Lisäksi on muistettava kompulsio-oppi. Ihmisen joutuessa tekemään kompromissinomaisesti työtä tai opiskelua, yms. suoritteita, hän ajautuu sisäkseen ristiriitaan, joka puolestaan johtaa itsesabotaasiin - kun negatiivinen kompulsio ("en halua tehdä tätä") ja positiivinen kompulsio ("ok, suostun tekemään sen") kohtaavat aiheuttavat siis tämän ristiriidan, joka johtaa itsesabotaasiin. Tunteeseen siitä, ettei pääse eteenpäin. Tämä seikka on tärkeää muistaa siksi, koska jos kuvittelee suoritteilla parantavansa itsensä ja pääsevänsä itseään karkuun, huomaakin lopulta olevansa kiinni kuin täi tervassa. Mikä normaalisti johtaa energian polttamisensa lisääntymiseen, kärsimyksen lisääntymiseen.
Myöskin tunnelukot ovat hyödyllinen ja ehkä eräs tärkeimpiä työkaluja! Tässä tapauksessa terapia joka olisi keskittynyt niihin, olisi ollut syyn hoitamista. Syyn joka ylläpiti tätä ongelmaa. Ne ,myöskin nimittäin ovat tällaisiä sisäisiä lukkoja. Niiden tiedostaminen on jo hyvä asia, mutta niille pitää myös tehdä jotain - avata ne.
Sitten on vielä rajoittavat uskomukset. Masennus uskottelee, että ilman sitä ei voi surra ja neuroosi uskottelee, ettei ilman neuroosia voi saada aikaan mitään hyvää. Se on valhe ja se pitää sellaiseksi tiedostaa.
Hoidosta parantumiseen
Parantuminen on prosessi, ei suoritus. Jos persoonallisuudessa on kompulsiivisia piirteitä, kuten pakkomielisyyttä, vaativuutta, toisaalta myös kontrolliharhaa (kuvitelma, että ihan kaikki on omalla vastuulla ja kontrolloitavissaan), tämä asia voi olla vaikeaa sisäistää. Mutta jo sen pelkkä sisäistäminen on äärimmäisen terapeuttista, jos siis ensimmäinen askel on tahto parantua, on toinen tämä sisäistäminen. Hulluus on näet sitä, että yrittää samaa ja ihmettelee kun saa erilaisen lopputuloksen. Terapeutti on se, joka osoittaa tämän ja tarjoaa paremman ratkaisun. Tällä luonteenpiirteellä totta kai on omat hyvätkin puolensa, kyseessä on vain sen asettaminen terveisiin uomiinsa, mutta ensiksi pitää parantua siitä ja sen tyranniasta.
Ihminen kun ei loppujen lopuksi toimi kompulsiivisesti, vaikka sitä voi kovasti yrittää. Pitäisi ottaa pää irti kompulsiivisuuden ikeestä ja todeta, ettei tarvitse vaativuutta jotta voisi tehdä asiat huolellisesti ja hyvin. Persoonallisuushäiriössä on salainen motivaattori, ja se on alitajuinen kuvitelma siitä, että kyseinen ihminen tarvitsee niitä selviytykseen elämän taistelussa. Ja kyllä, niiden juurtumisessa edesauttaa se, että elämän näkee taisteluna. Persoonallisuushäiriöissä on usein kontrolloimisen elementti.
Masennukset ja muut vastaavat pitkäkestoisina ovat sellaisia vaivoja, että ne alkavat vääristämään maailmankuvaa, aivan kuten jokin filtteri. Lopulta ei enää tunne oikein mitään, paitsi sen kun on muuttunut sen loskan ruumiillistumaksi. Masennukseen sisältyy uskomus, ettei mikään muutu eikä voi olla onnellinen. Masennus tappaa sitkeydellään. Mutta se on todellisuusvääristymä, ja sitä sairastavan tulisi ymmärtää sen illusorinen luonne. Tunne ei ole fakta, vaan informaatiota. Masennukseen assosioidut tunteet ovat vain informaatiota siitä, että on masentunut - sen pidemmälle meneviä johtopäätöksiä ei tulisi niistä tehdä. Piste. (Tämä ei tarkoita siis sitä, että masennusta tulisi vähätellä, se tulee valitoida, ymmärtää toista, ilman että menee itse samaan pisteeseen).
Aikatauluttaminen on keinotekoista, sillä parantuminen ei noudata aikatauluja.
Toipuminen ja parantuminen vie kauan, ja sille on hyvin tyypillistä että tulee relapseja. Se on sen kuluttava ominaisuus, sillä aivan kuten malariaa sairastavan keho väsyy alati palaaviin kuumeisiin, väsyttää nämä mielen sairaudet samalla tavalla. Tässä pitäisi muistaa niiden olevan tunnepuolen ongelmia, jotka kyllä tuntuvat, mutta eivät ole luotettavia todellisuuden mittareita. Samoin, on elintärkeää valaa uskoa prosessiin - ikävä kyllä, parantuminen lienee kestävyyslaji.
Ja vielä yksi havainto.
Eräs mielenkiintoinen ilmiö näissä itsemurhissa on se, että joskus itsemurhaajissa on ollut havaittavissa olon kohentumista, ennen kun itsemurha tapahtui.. Tämä voi johtua kahdesta syystä: olo parani, mutta toivo meni kun se paheni uudestaan - toipuminen on juurikin tällaista, ja paha tulee takaisin, mutta kun paranee se pysyy enemmän ja enemmän poissa. Siksi myös itsemurha tapahtuu pohjimmiltaan impulsiivisesti - ja katumapäälle tullaan heti kun tajutaan mitä ollaan tekemässä. Ymmärrä tämä täydellisesti.
Toinen syy on, että on tunnollinen, eikä halua vaivata.
Itsemurhien estämisessä tämä olisi tärkeä asia tiedostaa.
Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kun allekirjoittaneella oli elämässä rankka vaihe, päästiin siinä mahahaavan esiasteelle. (Itämaisessa lääketieteessä tiedetään, että maha ja suolisto poistaa negatiivista energiaa, ja kyllä, allekirjoittaneella sitä piisasi!) Niinpä huono mieli pahentaa fyysistä oloa, ja päinvastoin. Siksi esim. uni on tärkeää. Kuten tästä voi lukea. Unettomuus pahentaa kaikkia oireita, oli ne henkisiä tai fyysisiä. Joten masentuneen ei pidä tuntea syyllisyyttä siitä, että nukkuu päivät pitkät. Päinvastoin!
Lopuksi vielä on mainittava, että kokemusasiantuntijoita aina tarvitaan. Kuten C.G.Jung sen sanoi: "Vain haavoittunut parantaja voi parantaa."
Ehkä se on turhan jyrkkä toteamus, tarkoitettu hyberbolaksi. Mutta Ursula oli oikealla polulla. On hyvä jos oman olon parantuessa voi auttaa muitakin.
On muistettava, että auttamisessa on tärkeää - etenkin empaatikolle - ettei ime toisen kärsimystä itseensä, vaan ymmärtää missä toinen on, menemättä sinne itse. Sukupolvien kiroukset monistetaan jälkipolville. Ensiksi tulee geneettinen alttius, ja homma sementoidaan sitten sen päälle kasvatuksen avulla. Ja näin se sama helvetin rumba jatkuu jälkikasvussa.
Ja jos sinulla on vastaavia ongelmia, älä epäröi. Jos taas pystyt auttamaan, auta. Joskus se voi olla rinnalla kulkemista, sillä kaikelle on aikansa.
Tässä vielä resursseja:
Resurssit
Tässä on numero. 24H mielenterveys kriisipuhelin 09 2525 0111
Ja tässä vielä jotain vain sinulle.
Free from the prisons
Of our past
The sentences and the fears that last
We have lost another blossom to the snow
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti