Tänä(kin) vuonna on tullut kirkkoa arvosteltua sen antikristillisyydestä ja moraalittomuudesta.
Ideana on nyt pohtia hieman kristillisyyden syvintä olemusta, mutta myöskin sen valtioon istuvaa aspektia. Ylempää ja alempaa aspektia. Tai ulkoista ja sisäistä. Nimittäin ulkoinen on aina se muodollinen ja organisatorinen, siinä missä sisäinen se varsinainen juttu.
Jos siis etsitään sitä autentisinta ja parhainta kristinuskoa, on se silloin uskonnoton. On vaikea uskoa, että kristinuskon maalina oli luoda varsinaisesti uskontoa, sillä sehän on vain uskon organisoituma.
Joku voi pitää esimerkiksi Raamattua velvoittavana tässä asiassa, ja vedota kohtaan jossa kehotetaan olemaan laiminlyömättä seurakuntakokousta (yms.), mutta tuo kyseinen kohta on kirjoitettu jo ennen kun toinen temppeli pistettiin maan tasalle, ja sellaisenaan se on myöskin käsitettävä.
Mutta kun tämä hyvin idealistinen kommentti on tehty, on heti perään lisättävä, että tässä intentioiden ja agendojen sodassa, kirkko on yksi yhteiskunnan tukipilareita ja tukikohtia. Hengellisessä mielessä se on ns. entry level, ja organisatorisessa mielessä ja arvojen kannalta, on valtion hengellisenä instituutiona se käytännön tasolla melko välttämätön. Tämä hengellinen puoli "sielun sielu", joka on hengellinen, uskonnoton kristinusko, on kuin viini, siinä missä kirkon kaltainen järjestelmä on pullo joka kyseisen jalon aineksen pitää.
Niinpä tämä ei ole syy antaa periksi suvakkien invaasiolle kirkkoomme. Joko se pitäisi estää tältä mädätykseltä ja kaappaukselta, tai vaihtoehtoisesti paikallaan olisi valtion kirkon vaihtaminen tehtäviensä tasalla olevaan ortodoksikirkkoon, samalla kun nykyinen jätettäisi hyeenoille, jotka saavat pitää sitä kolehdillaan pystyssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti