sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Kevennys: Kun Hyysärin Sanomat Ruississa kävi

Sarjassamme kevyesti keskellä kesää, ei voi olla huomioimatta tätä, muuten varsin kepeää aihetta, joka herättää hyvin ristiriitaisia tuntemuksia, kuten sellaiset asiat herättävät joista et tiedä, ovatko ne parodiaa vaiko ihan vakavissaan kirjoitettuja.

Seuraavassa on nimittäin juurikin sellainen tiedossa.

Muutenhan festareissa tai niistä raportoinneissa ei ole juurikaan mitään poliittista, mutta aikana kun feministit ovat keksineet, että niille pitäisi saada järkättyä naiskiintiöitä, sillä kuten naisversio Ghostbusters-klassikosta sen osoitti, voi viihde olla hyvää ja jokaisen tykkäämää, ilman substanssia tai laatua, jos siinä vain on feministinen agenda ja pelkästään naisia näyttelemässä.

Nyt sitten sama linja jatkuu Hyysärin Sanomain toimesta, kun joku on mennyt päästämään heidän toimittelijansa feminismipärinöissään ihmettelemään tämän entisen rock, ja nykyisen naisten ja lasten musiikin festareiden esiintyjistöä ja yleistä tunnelmaa. Ja kuten arvata saattaa, siitä ei seuraa muuta kuin sanomista.

Kuvassa tyypillinen opiskelija, josta tulee isona Hyysärin Sanomien toimittaja:



Kyseessä on siis tämä keikkaraportti:

Ensinäkin, Ruisrock nyt ei ole ollut enää muutamaan vuoteen rock-tapahtuma, joten tuo nimi itsessään on kuluttajien harhaanjohtamista, vanhan ja hyvän brändin tuhoamista sekä sillä ratsastamista. Allekirjoittanut muistaa vielä oman reissunsa ruissiin, siihen sisältyneet hienot ilman ja roadtripin. Se oli ihan kohtalainen kokemus, ja se oli vielä aikana kun siellä soitettiin jotenkin kiinnostavaa musiikkia. Vaan ne ajat ovat nyt jo kaukana takana päin; oli hauska tuntea.

Toiseksi, liittyen edelliseen havaintoon, on nykyään kyseinen tapahtuma täytetty naisten ja lasten musiikilla, mistä johtuen siellä on mittavat esiintymät nuoria ja parhaassa iässä olevia naisia (erittäin moni allekirjoittaneen tuntema hyvännäköinen, parinkympin alkupäässä oleva tyllerö menee ruissiin kuin pyhiinvaellusmatkalle), minkä seurauksena heitä seuraa armeija lippalakkipäisiä ja paritteluikään saapuneita jonneja, jotka ovat anti-MGTOW-henkisesti valmiita sukeltamaan miten syvään tahansa, jotta saisivat naisilta paritteluhyväksynnän. Tähän kuuluu esimerkiksi kyseisen YH-äitien iskelmien sekä puberteettipoikain suomihiphopin kuuntelu, vaikka väkisin - asia mitä allekirjoittanut ei voi ymmärtää.

Tästä havainnosta pääsemmekin tähän Hyysärin Sanomien raportin huomattavimpaan suvakkipointtiin:
YLEISÖMEREN keskeltä Cheekin keikka oli koettelemus. Jos et ole varma, mitä viime aikojen muotisana ”toksinen maskuliinisuus” tarkoittaa, täällä sitä olisi ollut helppo demonstroida. Harvoin olen todistanut näin paljon miesoletettujen välistä nahistelua ja verbaalista öykkäröintiä.
Toksinen maskuliinisuus on juuri tätä: kovuutta, aggressiivisuutta ja kilpailuhenkeä, joilla rakennetaan ajatusta siitä, mitä on olla mies.
Se on sitä, että poikaporukan hierarkia koulunpihalla määrittyy sen mukaan, kuka hakkaa ja ketä hakataan. Kuka on hyvä futiksessa ja kuka ei. Kuka itkee ja kuka ei.
Tai kuka antaa festarikänneillä pataan ja kenen kumppania haukutaan rumaksi.
Aivan oma ilmiönsä on yläraajoilla tapahtuva manspreadaus eli ”äijähaara”. Otin jatkuvasti osumaa miesten olka- ja kyynärpäistä, jotka heiluivat ilmassa muista välittämättä. Tämä on ilmiö, jonka vähintään kaikki alle 180-senttiset tunnistavat, mutta josta ei juuri puhuta.
YLEISÖAGGRESSIOT ja tilan vieminen eivät ole varsinaisesti Cheekin kontolla, mutta hänen kappaleensa ovat omiaan niitä lietsomaan. Eikä lavan tolkuton äijäilykään varsinaisesti liuota ilmassa leijuvaa testosteronimyrkkyä.
Miesoletetut, toksinen maskuliinisuus, yläraajoilla tapahtuva manspreadaus ja sitten vielä testosteronimyrkytkin vielä!

Tässä ei oikeasti tiedä mistä edes aloittaa!

Ilmeisesti siis "uusmiestoimittelija", oli hakeutunut keskelle näiden alkoholia ja hormoneja tihkuvien amisviiksisupermarioiden, eli edellä mainittujen oman elämänsä lippalakkiganstojen aggressiivisempia soidinmenoja, joissa periaatteena on: jos en saa naista, niin mikä tahansa fyysinen kontakti riittää. Ja sitten ihmetellyt, miksi tuli osumaa. Lienee myöskin selvää, ettei siellä muutenkaan käyttäydytty, kuten suvakkien tapahtumissa kuuluu käyttäytyä, eli pidetty toisiaan käsistä, samalla kun taustalla soi Gumbaya tai laulut lesbolokista. Missä myös valkoiset "miesoletetut" pahoittelevat olevansa miehiä, samalla kun kertovat Muhammedin ja Abdin sylissä istuville tyttöystävilleen, että siveysvyön saaminen syntymäpäivälahjaksi oli paras asia sitten estrogeenipistosten, jotka pitävät tuon inhottavan ja myrkyllisen testosteronin poissa, sekä miestissit ihastuttavan herkkinä. Ja kun ilta lopulta vaihtuu yöksi, ja yö pikkutunneiksi, siirtyvät tyttöystävät telttaan "vähän lepäilemään" Abdin ja Muhammedin kanssa, jäävät toksisesta maskuliinisuudesta ja testosteronista vapaat soijapojat keskustelemaan siitä, miten hienoa ja oikeudenmukaista olisi, jos he vielä jonain päivänä voisivat mensturoida ja näin maksaa velkansa naisille - samalla kun teltoilta ja kantautuu tyttöystäväin vimmainen kirkuminen, ja huudahdukset kuten "allahu akbar". Jossain kaukana kukkuu käki.

Kuvaa erinomaisesti suvakkimentaliteettia, että on pakko änkeä johonkin paikkaan, ja olla aidon narsistisen hämmästynyt, kun siellä käyttäydytäänkin paikalle ja sen kulttuurille ominaisella tavalla, eikä kuten oma ihanne sen sanelee. On kyllä totta, että nämä lammasmusiikin lammasfestarit ovat kyseenalainen kokemus, etenkin kun vertaa niitä metallifestareille, joissa meno on leppoisaa ja porukka paikalla hyvän musiikin ja fiiliksen tuomana, ei minkään velvollisuuden. Esim. viimeksi ollessaan eräällä alan festarilla, allekirjoittanut pummi savukkeen Helvetin enkelin jäseneltä, joka nappasi sen naiseltaan, tarjosi allekirjoittanelle, kohteliaasti toivoen vielä hyvää illanjatkoa takaisin. Aito herramies.

Selitys lieneekin siinä kun ihmiset menevät lammasmentaliteetin mukaisesti "velvollisuudesta" muotitapahtumiin, maksamaan itsensä kipeäksi, kuuntelemaan musiikkia josta eivät oikeasti pidä (pätee etenkin miesten kohdalla - modernissa popmusiikissa ei ole sen enempää testosteronia, kuin heissä jotka siitä oikeasti pitävät, ja jos on, on päällä väkevä häpeä ja kognitiivinen dissonanssi) ja pariutumaan tuloksetta, on seurauksena lopulta aggressioiden purkautuminen.

Faktahan on, että niin iskelmä kuin myös pop-festarit ovat niitä kaikkein väkivaltaisimpia. On tosin sanottava, että metallikeikoilla olleena, on allekirjoittanut ollut aggressiivisissa moshpiteissa, joissa on tullut ktyllä runtua ja kunnolla, mutta niihin osallistuminen on ollut vapaaehtoista. Mikä hienoin, hän joskus sinkoutui sellaista Slayerin keikalle lähes suoraan eturiviin, joten niistä voi olla arvaamatonta etua, jos potentiaalista aivotärähdystä ei lasketa. Vaikka onhan nekin joskus mietoja, sillä tuoreessa muistussa on eräskin joka näytti siltä, kuin siinä porukka olisi hölkännyt ympyrää, tai ratsastanut näkymättömillä keppihevosilla.

Sitten seuraava havainto:

Toiseksi biisin ympärille rakennettu hype tuntui tunkkaiselta. Soo soo oli seksibiisi, jonka ilmeisin näkökulma oli se, että naisenkin pitää voida puhua seksistä.
Kuten Oskari Onninen totesi Helsingin Sanomissa marraskuussa 2017, Abreun seksipositiivisuus tuntui vanhentuneelta. Olisipa hän pikkutuhmailun sijaan puhunut vaikka rasismin vastustamisesta tai hlbtiq-oikeuksista. Suomesta puuttuu yhä iso naispuolinen artisti, joka uskaltaisi olla myös feministi.

Hän ei omannut mitään seksipositiivisuuden näkökulmaa, vaan hän lauloi seksistä, sillä nykyisin seksi myy/seksillä myydään. Ei ole sattumaa, että pääosa naisartisteista on useimmiten vain laulavia kuumia missukoita, jotka eivät välttämättä osallistu millään tapaa musiikinsa luomiseen. Kaikki on laskelmoitua shaibaa.

Taas kerran: pop-musiikki on 100% bisnestä, ei mikään luovuuden kanava. Ihmisille degeneraatiosaarnojen pitäminen on ihan helvetin huonoa bisneisä, etenkin jos porukka "haluu bailaa". Puhumattakaan siitä, että kyseiset suvakki- ja feministioppien tulisi muutenkin johtaa mielenterveysdiagnoosiin.

Ja ei, Suomesta ei puutu feministejä lavoilta, tai niiden ulkopuoltelta, vaan päinvastoin täällä on niitä jo nyt liikaa.

Ja sitten vielä:
Sellainen kuin Silvana Imam, joka nousi Sateenkaarilavalle myöhemmin perjantaina.
Toimittaja itse vastaa itselleen, ja todistaa edellä kirjoitetun pointin:
XANIN jälkeen festarikävijän piti tehdä valinta Tyler, the Creatorin ja Silvana Imamin välillä. Kummatkin tuntuivat häviävän katsojataistelun rantalavalla soittaneelle norjalais-dj Alan Walkerille: Tyler täytti teltan hädin tuskin puolilleen, Imamin keikalla ihmisiä oli vielä surkeammin.
Molemmat olisivat ansainneet enemmän. Imam on viime vuosien kiinnostavimpia ruotsalaismuusikoita ja voimakas yhteiskunnallinen ääni. Sateenkaarilavalla hän laulatti sekä tanssitti piskuista yleisöään ja esitteli koripallotaitojaan lavalle pystytetyllä korilla.
Tragikoominen todellisuus suvakkien lietsoman ideologian suosiosta.

Vaan tässä Henry Rollinsin pätkässä kirjoittamisen aihetta, siitä oikeasta festari- ja musiikkiteollisuuden ongelmallisuudesta (vaikka sellaista kirjoitusta tuskin näemme, vaan seuraavaksi Hyysärin Sanomat julistaa, että jokaisen suuren festarin on otettava pelkästään naisesiintyjiä, sekä muutama pervo ja tietenkin muslimeita joihkaamaan nasheedejaan; valkoisten miesten väistämisvelvollisuuden määrätessä heidät maksamaan liput itselleen, naiselleen sekä naisen sekarotuiselle lapselle, mutta itse pysymään kotonaan):


PS. Allekirjoittanut on muuten itsekin kirjoitellut festari-, keikka- ja road trip -raportaaseja, joten jo siksikin tässä oli mukana tietty kuriositeetti. Myös siksi, ettei hänellä itsellään olisi tullut mieleenkään alkaa sotkea politiikkaa moiseen, mutta toisaalta, allekirjoittaneen palkkaa ei olekaan maksanut Suomen virallinen suvakkimedia. Asia, mikä lienee voitto kummankin osapuolen kannalta.
klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti